Ensimmäisen kuuden viikon jälkeen isoin ahaa-elämys löytyi hieman yllättävästä suunnasta. Vaikka tiesin että parturi-kampaajan työ on seisomatyötä ja rasittaa hartioiden seutua, oli silti hämmentävää huomata, kuinka esimerkiksi leikkausharjoitusten jälkeen on voimat lopussa. Välillä päivän päätteeksi tuntui, että fööni painaa tonnin... Eikä vain fyysisesti vaan henkisesti myös. Jatkuva keskittyminen, tarkkaavaisuus ja oman käden jäljen kriittinen seuraaminen on vienyt voimia omalta osaltaan myös.
Mutta siitä huolimatta yhtenäkään aamuna ei ole harmittanut tulla kouluun. Välillä pirteämpänä ja välillä väsyneenä mutta silti aina yhtä innoissaan ja uteliaana. Toki oman rasitteensa toi opiskelujen alkuun rahahuolet, jotka onneksi saatiin suurin piirtein oikeille raiteille. Siitä erityisen suuri kiitos koulun kuraattorille Jouko Töhöselle, joka on rautainen ammattilainen alallaan.
Omien töiden dokumentointi jäi osin siksi vähälle, että koulun alkaessa käytössä oleva kamerani oli äärettömän kömpelö ja huonolaatuinen. Vasta kunnollisen kameran saatuani alkoi dokumentointi sujumaan asiallisesti ja vain kaksi leikkausta sain kuvattua huolella (ja siten että kuvista todella erottaa muutakin kuin vain epämääräistä sumua!) Mutta muistiinpanot ja monisteet ovat sitäkin paremmassa tallessa ja niihin on tullut kotonakin palattua:
Myös aika on ollut rajoittava tekijä hyvin useassa harjoitustyössä. Vaikka aikaa on ollut tuntikaupalla leikkauksen tekemiseen, olen silti joutunut tinkimään viimeistelystä aikarajan puskiessa vastaan vääjäämätöntä vauhtia. MIetinkin, miten ihmeessä olisin enää ehtinyt kuvia ottamaan kun varsinaiselle työllekään ei tahtonut aika riittää...
Iloisiin yllätyksiin on kuulunut myös tämä blogi. Oli yllättävää huomata, kuinka paljon saan iloa irti sivujen koostamisesta, kuvien etsimisestä ja tulevien juttujen suunnittelusta. Harmi vain että melko myöhään heräsin tekemään blogia ja nyt viikon, parin aikana olen urakoinut sitä kofeiinin voimalla, pikkulikan rauhoituttua nukkumaan.
Toinen ilon aihe löytyi kotitehtävien tekemisestä ja kotona rästiin jääneiden leikkausten tekemisestä. Kotitehtävät tai -läksyt kuulostavat ikävältä pakkopullalta mutta niitä onkin ollut kiva tehdä!
Esimerkiksi vaikkapa lettien tekeminen. Niitä harjoiteltiin koulussa ja opettajan kehoituksella harjoitukset jatkuivat kotona. Tätäkö on läksyjen tekeminen? HIeman erilaista kuin mitä muistelin aiempien kokemusten pohjalta :-)
Todellisuudessa nämä(kään) kuvat eivät aivan täysin vastaa totuutta... Ensin piti raivata pöydältä tavarat pois ja sitä tavaraa oli kirjava kokoelta sukista, astioista ja pikkuautoista alkaen. Sen jälkeen maanista kameran asettelua ja virittelyä ja viime hetkellä lahjontaa jotta pikkulikka suostui kuviin mukaan. Ensin lahjoin pillimehulla likan pöydän ääreen. Mehu meni aivan liian nopeasti joten piti nostaa panoksia ja kaivaa kaapista kipollinen sipsejä.
Mutta ei se mitään, se on minun ja pikkulikan välinen salaisuus, jota ei muille kerrota ;-)
Leikkauksien suhteen koen epävarmuutta, tuntuu kuin pitäisi kaikki tähän astiset leikkaukset toistaa 10 kertaa ennen kuin voisi sanoa hallitsevansa ne edes jollain tasolla. Ehkäpä leikkaamisessa pelottavinta on sen lopullisuus: Jos virheen teet, se on ja pysyy kunnes kasvaa pois ja mitä isompi virhe, sen kauemmin se kestää.
Toisaalta myös hiusten peseminen ja pään hieronta on jotain, mihin kaipaisin varmuutta. Pesun ja hieronnan hemmottelu-aspekti kiehtoo ja samoin ajatus siitä, että juuri pesu ja hieronnat voisivat olla se oma bravuurini. Ne voisivat olla juuri se salainen juju, joka saa asiakkaat kokemaan saavansa rahoille vastinetta ja saamaan heidät palaamaan.
Ensi jaksoa leimaa vahvasti työharjoittelu ja juuri näitä kahta haluaisin päästä treenaamaan, jos vain olosuhttet ovat otolliset. Unohtamatta ammatillisuutta ja asiakkaan vastaanottamista ja asiakkaan kanssa kommunikoimista ammattilaisen roolissa. On kuitenkin eriasia jutella niitä-näitä naapurin kanssa kuin jutella alansa edustaja henkilölle, joka maksaa minulle leipää pöytään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti